Empatia

Myötäelämisen tiede

Empatiakyky on auttanut ihmistä selviytymään

Nyt sille on tapahtunut jotain.

 

TEKSTI: JANI KAARO

Hutera laiva vaipuu aaltoihin Välimerellä. Sadat ihmiset – joukossa myös pieniä lapsia – joutuvat veden varaan. Meri on kylmä, aallot korkeita ja ihmisten taistelu merta vastaan monen kohdalla turha. Suurin osa vaipuu aaltojen alle eikä heitä enää nähdä. Seuraavana päivänä uutiset saavuttavat Suomen: Yli 300 hukkunut Välimerellä. Keskustelupalstat täyttyvät kommenteista: ”Hyvä, hyvä, näin niistä päästään!” ”Onnen päivä, jokainen rättipää vähemmän tekee maailmasta paremman paikan.” ”Välimeri – ratkaisu maahantunkeutujien invaasioon!” Kun kommentit sattuvat tolkun ihmisen silmiin, hän ei voi uskoa lukemaansa. Hänen mielessään on vain yksi kysymys: Missä on empatia?

Missä on empatia? Mitä on empatia? Voiko sitä jotenkin kasvattaa? Voiko sen unohtaa tai sivuuttaa? Näitä asioita pohtivat työkseen filosofi Elisa Aaltola ja vapaa tutkija Sami Keto, joilta ilmestyi syksyllä kirja Empatia.
Empatiasta on toki kirjoitettu aiemminkin, mutta näkökulma on usein ollut psykologinen ja yksilöllinen: Miten empatia auttaa kasvattamaan tasapainoisempia lapsia? Miten empatia johtaa onnellisempaan elämään?
Aaltolan ja Kedon näkökulma on toisenlainen. He tarkastelevat empatiaa yhtenä inhimillisen kulttuurin peruskivenä ja yhteiskunnallisena voimavarana. Kedon mukaan empatia on ihmisen biologinen ominaisuus: geeneihimme ja neurologiseen kokoonpanoomme koodattu. Kun muurahainen auttaa lajitoveriaan, se ei tunne empatiaa – se tuntee tuskin mitään erityistä tunnetta – mutta sen käyttäytyminen on koodattu sen geeneihin. Silloin se ei voi olla auttamatta.
– Ihmisellä ei ole vastaavaa pakottavaa mekanismia, mutta sen tilalla on empatia, sanoo Keto.

Empatian tunne saa ihmisen auttamaan toista. Se on siis eräänlaista sosiaalista moottoriöljyä, joka saa ihmiset toimimaan yhdessä. Keto ajattelee, että empatia on ollut välttämätön ominaisuus, kun ihmiset ovat alkaneet elää pienissä yhteisöissä.
– Mitään vahvimman lakia ei ole koskaan ollutkaan, sanoo Keto.
Elämä pienissä yhteisöissä on vaatinut ymmärrystä toisten ihmisten samankaltaisuudesta: sinä tunnet saman kuin minä. Jos kohtelen sinua niin kuin toivon sinun kohtelevan minua, yhteisöt säilyvät yhtenäisinä ja toimintakykyisinä. Kedon mukaan empatiaan viittaavaa käyttäytymistä on myös muilla sosiaalisilla eläimillä, vaikka emme voikaan sanoa, onko se samanlaista kuin ihmisellä.

Mitä empatia sitten on? Yhden näkökulman tarjoaa niinkin arkinen asia kuin perheen oma koira. Jos ulkoavaruuden tarkkailija tekisi havaintoja koirasuhteestamme, hän varmastikin päättelisi, että koira on eräänlainen ihminen. Näemme koirissa ihmismäisiä tunteita ja kohtelemme niitä kuin ne olisivat ihmisiä. Ilmiötä kutsutaan antropomorfismiksi.
Koirat eivät ole ainoita asioita, joita inhimillistetään. Päinvastoin, ihmisellä näyttää olevan tarve inhimillistää lähes kaikki: jumalat, luonnonvoimat, autot, lelut ja robotit. Siksi voimme tuntea empatiaa niin monenlaisia asioita kohtaan – etenkin, jos näyttää niin kuin sillä olisi silmät. Hylätty pehmolelu, vanha Volvo Amazon, nurkassa kyhjöttävä robotti – emme osaa katsoa niitä näkemättä niissä samalla tunteita, aikomuksia ja tarpeita.
Kaiken tämän kukkuraksi inhimillistämme toisemme: antropomorfismi on siis tietyllä tavalla empatian pohja.
– Antropomorfismi estää myös ryhmäajattelun muodostumista, sanoo Aaltola.
– Jos ihmiset näkevät enemmän samankaltaisuuksia kuin eroja, ei muodostu yhtä helposti sellaisia ryhmiä kuin ihmiset ja eläimet tai valkoiset ja mustat.

Se, että meillä on kyky empatiaan, ei tarkoita, että käyttäisimme sitä aina samalla tavalla. Filosofit ovat kuvanneet empatiasta useita erilaisia muotoa, mutta karkeasti se voidaan jakaa kahteen osaan: toimittajamaiseen ja kirjailijamaiseen.
Ensin mainitusta hyvän esimerkin tarjoaa kirjailija George Orwell. 1920- ja 1930-luvuilla Orwell pukeutui kerjäläiseksi ja liittyi näiden joukkoon Pariisin ja Lontoon kaduilla. Hän eli ja kerjäsi heidän kanssaan, tutustui heihin ja sai heistä ystäviä. Hän ymmärsi, että ”kerjäläinen” on eräänlaista silmänlumetta: on kaikenlaisia elämäntarinoita, joiden lopputuloksena on kerjäläisyys, mutta kaikki ovat silti ihmisiä ja kaikkien tarina erilainen.

Orwell tunsi varmasti empatiaa kerjäläisiä kohtaan ja oppi sen ansiosta näkemään kerjäläiset uusin silmin. Toimittajamaisen tästä empatiasta tekee ulkokohtaisuus. Orwell pyrki ymmärtämään kerjäläisiä oman kokemuksensa kautta: miltä minusta tuntuisi, jos olisin heidän asemassaan. Toimittajamaisessa empatiassa toisen kokemus siis kierrätetään aina oman minän kautta.
Kirjailijamainen empatia on toisenlaista. Siinä ideana on nimenomaisesti häivyttää oma minä pois niin pitkälle kuin mahdollista ja kokea maailma niin kuin toinen ihminen sen kokee.
– Koska tämä on kirjailijoiden leipälaji, ei liene yllätys, että kirjallisuuden lukeminen on yksi parhaista keinoista lisätä omaa empatiaansa, sanoo Aaltola.

Jos olemme näin empaattinen laji, mikä sitten selittää sydämettömyytemme esimerkiksi pakolaisten kohdalla? Nyt lähestymme empatian ydintä. Jos ihmiset perustaisivat käyttäytymisensä empatiaan, voisivatko he sotia? Jos survaiset pistimen vihollisesi vatsaan ja tuntisit hänen kärsimyksensä, voisitko jatkaa taistelua?
Aaltolan ja Kedon mukaan yksi tehokas tapa estää empatian tunteita tällaisessa tilanteessa on viholliskuvat. Lähes kaikkia sotia ja väkivaltaisia konflikteja edeltää vastapuolen demonisointi. Viholliset esitetään ali-ihmisinä, ja jos he ovat vähemmän kuin ihmisiä, he eivät kuulu inhimillisen moraalin eivätkä siten empatiamme piiriin.
Sotien ja konfliktien lisäksi empatian rajalinjoja löytyy arkisestakin elämästä, esimerkiksi lemmikki- ja tuotantoeläinten kohtelusta. Lemmikkieläimet ovat selvästikin empatiamme sisäpiirissä, tuotantoeläimet eivät, ja siksi toisia kohdellaan rakastavasti. Toisia saa kasvattaa ja tappaa ravinnoksi. Raja on kuitenkin mielivaltainen ja yhä useammat tiedostavat tämän. Tästä näkyvin merkki lienee veganismin suosio.
– Jos ihmiset katsovat asiaa empatian näkökulmasta, he näkevät tuotantoeläinten kärsimyksen ja rajat menettävät merkityksensä, sanoo Aaltola.

Empatialle on tapahtunut viime vuosikymmeninä jotakin. Se ei ole entisellään, emme ole yhtä empaattisia. Tämä ei ole arvaus, vaan monet tutkimukset viittaavat samaan suuntaan. Amerikkalaisilla opiskelijoilla tehdyt laajat tutkimukset osoittavat jopa 40 prosentin laskua empatiaa koskevissa tuloksissa verrattuna 1970-lukuun.
Empatia on mielen mekanismi, jolla voimme osallistua toisten ihmisten elämään. Jos se otetaan pois, jäljelle jää minä. Selfie-kulttuuriamme ei suotta kutsuta minäminä-kulttuuriksi, ja sen nousu on tapahtunut samanaikaisesti empatian vähenemisen kanssa.
Aaltola ja Keto löytävät minäminä- kulttuurin noususta monia kiinnostavia esimerkkejä. Yksi näistä on pop-musiikin lyriikat. Amerikkalaista pop-lyriikkaa tutkinut Nathan DeWall väittää, että lyriikat ovat muuttuneet selvästi itsekeskeisimmiksi 2000-luvulla. Kun 1980-luvulla laulettiin siitä, miten rakkaus yhdistää ihmisiä, nyt rakkauslaulut kertovat useammin siitä, mitä ihminen rakkaudelta haluaa. Aikaisemmin laulujen sanoissa yleisimpiä pronomineja olivat me ja sinä, mutta nyt yleisin on – odotetusti – minä.
Kertova esimerkki on sekin, että vuonna 1985 virallisen singlelistan kärjessä oli sellaisia lauluja kuin We Are The World, You’re My Heart, You’re My Soul ja Maksamme Velkaa. Mitenkähän kävisi noille lauluille tänä päivänä kun kärkisijoilla keikkuvat Cheek ja Kanye West, joiden lyriikoissa estoitta kehutaan omaa erinomaisuutta?

Onko minäminä-kulttuuri aiheuttanut empatian vähenemisen vai empatian väheneminen minäminä-kulttuurin? Keto näkee taustalla laajemman ilmiön, jonka seurausta molemmat ovat. Tämä ilmiö on kilpailu.
Kedon mukaan kilpailuajattelu – etenkin siinä muodossa kuin nykyään sitä sovellamme – on vastakkaista empatialle. Kilpailuajattelu perustuu filosofiaan, jonka mukaan ihminen on itsekäs ja pyrkii aina maksimoimaan omat voittonsa toisten kustannuksella. Niinpä liikemiehen on mentävä neuvottelutilanteisiin aggressiivisesti, defensiivisesti, epäillen – ja valmiina kukistamaan vastustajansa.
Kilpailuajattelun armottomuus tiivistyy hyvin New Yorkin finanssikeskuksessa Wall Streetillä, jossa vahvat syövät heikot. Pärjätäkseen tässä kilpailussa investointipankkiirit käyvät ottamassa testosteroniruiskeita, jotka tekevät heistä aggressiivisimpia. Kedon mukaan ei ole sattumaa, että yksi ylenmääräisen testosteronin sivuvaikutuksista on empatian väheneminen.
– Se on hyvä metafora kilpailun ja empatian suhteesta, hän sanoo.

Jos kilpailuajattelu rajoittuisi vain liike-elämään, ongelma ei välttämättä olisi suuri. Kilpailun ihannointi on Kedon mukaan kuitenkin lyönyt läpi koko yhteiskunnan: valtiot sorvaavat kilpailukykysopimusta, kunnat kilpailuttavat palvelujaan, yritykset kilpailuttavat työntekijöitään ja kouluihin tuodaan kilpailuajattelua yrittäjyyskasvatuksen muodossa. Kun kilpailuajattelu iskostuu kaikkeen yhteiskunnalliseen elämään, mitä tapahtuu ajatukselle yhteisesti jaetusta, yhteishyvästä, yhteisistä tavoitteista – koko yhteiskunnan ideasta?
Perusteluja kilpailuajattelulle on perinteisesti haettu luonnosta ja evoluutiosta, mutta Kedon mukaan harhaanjohtavasti.
– Ihmisen evoluutiolle on ollut ratkaisevaa sosiaalisten taitojen kuten empatian kehittyminen, hän sanoo.
Empatia on mahdollistanut yhteistyön ja toisten auttamisen ja rajoittanut itsekästä käyttäytymistä. Kilpailuajattelu perustuu siihen, että hylkäisimme nämä sosiaalisuutta ylläpitävät taidot ja antaisimme kaiken vallan oman edun tavoittelulle.
– Jos itsekkyys olisi jonkinlainen ylin motiivi ihmisen evoluutiossa, miksi empatia sitten on ylipäänsä kehittynyt, Keto kysyy.

Aaltola ja Keto eivät usko, että empatia olisi maaginen ratkaisu kaikkiin moderneihin ongelmiin. Empatialla on myös varjopuolensa. Empatia ei aina ole tehokkain tapa ratkaista ongelmia. Ja joskus liika empatia tuo omat ongelmansa.
Ensimmäisestä hyvä esimerkki on empatia, joka jää pelkäksi sentimentaalisuudeksi. Näin käy, jos joku viettää iltansa katselemalla videoita kärsivistä eläimistä ja kärsii niiden mukana, mutta siinä kaikki.
– Ihminen vain lisää omaa kärsimystään ja ajaa itsensä masennukseen, sanoo Keto.
Siksi empatian mukana on hyvä tulla reipas annos järkeä. Empatia ajaa toimimaan, mutta järki kertoo, miten se olisi tehokkainta tehdä.
– Toisten hädän myötäeläminen vaatii kanavia, joiden kautta toimia kärsimyksen lieventämiseksi. Muuten seurauksena on ahdistus ja maailmantuska, sanoo Aaltola.
Liiallinen empatia taas voi sokaista ihmisen omalle toiminnalleen niin, että hän aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää. Esimerkkejä saa lukea pikku-uutisista, joissa ihminen elää kerrostaloasunnossaan rajattomasti lisääntyvän ja tilanahtaudessa häiriintyvän kissalauman kanssa. Auttamisen halussaan ja -tarpeessaan hän ei ole nähnyt, miten paljon aiheuttaa eläimille vahinkoa.

Empatialla olisi varmasti paljon annettavaa modernille maailmalle, jonka yksi merkittävä kysymys on se, miten omiin kupliinsa vetäytyneet ihmiset saisivat yhteyden toisiinsa ja ymmärtäisivät toistensa maailmaa.
Tästä kertoo esimerkki Etelä-Afrikasta. Vuonna 1995 Nelson Mandela oli ollut presidenttinä noin vuoden, kun maan rugby-joukkue voitti maailmanmestaruuden. Rugby oli vielä tuolloin valkoisten ylivallan symboli, joten monia askarrutti, miten maan musta presidentti ottaisi voiton huomioon. Keto kertoo, että yleisön yllätys oli suuri, kun Mandela astui kentälle pukeutuneena rugbyjoukkueen asuun ja onnitteli kapteeni Francois Pienaaria.
Pienaar oli opetettu vihaamaan mustia ja oli epäluuloinen heitä kohtaan. Hän koki yhden elämänsä mullistavimmista hetkistä, kun Mandela oli ennen ottelun alkua tullut pukuhuoneeseen pukeutuneena Pienaarin pelipaitaan. Pienaar ymmärsi, että hän näki mustan ihmisen nyt ensimmäistä kertaa samanlaisena ihmisenä kuin hän itsekin, ei rotunsa edustajana.
Keto ajattelee, että jo kauan sitten, kun ihmiset eivät ehkä osanneet vielä puhua, he halusivat ylittää heitä erottavat rajat: olla yhteydessä toiseen ihmiseen, tietää mitä toinen ajattelee, tietää, miltä hänestä tuntuu. Silloin empatia rakensi siltoja ihmisten välille, ja se ulottui usein myös muihin eläimiin.
Samalla tavalla sen avulla voi rakentaa siltoja tänäänkin.

Kirjoitus on ilmestynyt Sunnuntaisuomalaisessa 14.1.2018.